Kyklooppi ja Tulikettu

Jos yrittää etsiä sitä, mikä yhdistää Itä-Makedonian ja Traakian Ouluun, saattaa — kun mukana on reilu annos huumoria — päätyä siihen, että meitä yhdistävät ennen kaikkea vastakohtamme. Etelä ja pohjoinen. Kuumuus ja kylmyys. Välimeren valo ja revontulet. Kaksi paikkaa, joilla on erilainen rytmi, erilaiset tavat ja, sanoisin, hieman erilainen suhde… järjestykseen.

Päätin rakentaa teoksen juuri näiden vastakohtien varaan ja tuoda yhteen kaksi myyttistä olentoa: kreikkalaisen mytologian kykloopin ja suomalaisen kansanperinteen myyttisen ketun, Tuliketun, jonka hännän liikkeistä revontulien kerrotaan tarun mukaan syntyvän. Toinen tulee maasta, kivestä, voimasta ja muinaisesta Välimeren maailmasta. Toinen lumesta, taivaasta, valosta ja kaukaisesta pohjoisesta. Kaksi olentoa, joilla ei ainakaan teoriassa ole minkäänlaista syytä kohdata toisiaan.

Ehkä juuri siinä piileekin asian kiinnostavuus. Meidän ei tarvitse olla samanlaisia voidaksemme kohdata. Erot eivät aina merkitse etäisyyttä; niistä voi tulla syy yhteyden syntymiseen. Niinpä teoksessa kyklooppi ojentaa kätensä ja Tulikettu laskee tassunsa sen päälle. Ei siksi, että nämä kaksi maailmaa olisivat yhtäkkiä muuttuneet samanlaisiksi, vaan siksi, että ne päättivät hetkeksi muodostaa yhteyden juuri erilaisuutensa kautta.

Onneksi on taide…